Green is good, mutta ei tällä kertaa...

Vietin edellisviikolla tämän kesän ainoan kesälomaviikkoni Harjavallassa. Imuroidessani siellä vanhempieni taloa sain taas tapani mukaan "loistavan" päähänpiston. Raahasin valokuva-arkistona toimivan vanhan lipaston pihalle ja ryhdyin kesken siivousurakkani testaamaan kuinka helposti isäni 70-luvulla vedellyt vihreät maalikerrokset irtoavat sen pinnasta. Innostuin kuitenkin hieman enemmän tästä kunnostusprojektistani ja hinkkasin saman tien koko kannen puhtaaksi... käsin.

Seuraavana päivänä marssin lähimpään halpakauppaan ja ostin 10 eurolla käsihiomakoneen ja surruttelin sillä kunnes sisältä kuului komento lopettaa mekkalointi. Ääntä tuosta pienestä masiinasta lähtikin kyllä sen verran, että kuulosuojaimia tarvittiin. En tosin löytänyt isäni rojuista kuin kypärä-version, joten hengitys- pää- ja kuulosuojaimieni kanssa homma näytti hieman todellisuutta vaativammalta.


Tähän mennessä tästäkin päähänpistostani seurasi kunnostuksen sijaan tuhoamisprojekti, sillä en sen koommin ole ehtinyt tehdä mitään koko lipastolle. Lomaviikkoni loppui ja jouduin palaamaan Helsinkiin, mutta lupaan, että syksyyn mennessä esittelen teille uuden version tästä kauhistuksesta. Perheeni valokuva-albumit lojuvat nyt matkalaukuissa varaston lattialla...


Tämä vihreä on muuten yksi niistä väreistä, joista en varmaankaan ikinä tule innostumaan, olisi se sitten kuinka "in" tahansa, sillä se muistuttaa minua kaikista näistä kotonani majailleista huonekaluista, jotka varmasti silloin kultaisella 70-luvulla olivat ihania, mutta joita minä 90-luvulla inhosin yli kaiken! Eipä niitä montaa yksilöä enää jäljellä edes silloin ollut, kiitos siskojeni, jotka maalasivat 100-vuotta vanhat tuolitkin vaaleanpunaisiksi ja verhoilivat ne karvakankailla... mutta kuitenkin. Uh!